2017-01-02

Minimalismi & tunne-esineet

minimalismi ja tunne-esineet

Ensin pitää myöntää, että kellarissa lymyilee äitiyspakkauslaatikon verran muistoesineitä. Siellä on yksi kansiollinen omien lasteni piirrustuksia, Toinen kansiollinen mieheni lasten piirrustuksia. Yksi haitarikansiollinen kirjeitä, laatikollinen postikortteja, sekä joitain astioita ja pitsejä. Kirjahyllyn päällä on korillinen valokuvia ja kaapissa lymyilee häälahjaksi sadut hopeat.

Lasten piirrustukset koen velvollisuudekseni säilyttää... mutta kirjeet... En ole lukenut niitä reiluun kymmeneen vuoteen. Joku ehkä sanoo, että katuisin, jos heittäisin ne pois. Ensimmäisen poikaystäväni lähettämät ja ne muut... On kuvitelma, että istun vanhana keinutuolissa puristaen entisten heilojeni kirjeitä ja elän muistoissa. Mietin sitäkin, että ehkä lopulta vain se on tärkeää, mikä siellä mielessä pysyy ilman esineitä, tai papereitakin. Haittaako sekään, jos ei ihan kaikkea muista?

Miksei vanhana luoda uusia muistoja sen sijaan, että jäädään muistelemaan vanhoja? Joku etelä-eurooppalainen mies sanoi jossain dokkarissa, että ihminen kuolee, jos pysähtyy. Ei pidä pysähtyä! En aijo pysähtyä! Oma mummuni alkoi matkustella kunnolla vasta eläkeiässä. Hän loi korillisen uusia muistoja ja kuoli saappaat jalassa. Haluan itsekin yltää samaan.... 

Kirjeet on musta sellaisia, joita ei tarvitse säästää omille lapsilleenkaan. Sitä paitsi en voi mennä siitä takuuseen, että kirjeen lähettäjät haluaisivat joidenkin muiden lukevan niitä. Kirjeet oli mua varten. Ne palvelivat kutakin hetkeä. On ehkä aika keventää matkatavaroita ja päästää vanhasta irti. Katuisinko sitä? 

Onko kirjeiden pois heittäminen uhka, vai mahdollisuus? 

- Riina

ps. Vanhat kuvat oon ostanu joskus jostain kirpparilta.,,, Hassua sinänsä... 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti